DAVE LINDHOLM – Well
(Emsalö Music EMCD/LP072)
Monet lehtemme lukijoista varmasti tietävät minun ja Dave Lindholmin tarinan. Dave on ollut itselleni yksi suurista suosikeista ja tulee mitä todennäköisimmin aina olemaan. Jokainen Lindholm-albumi on monesti mieluisa tapaus ja eritoten sellainen on blueslevy. Odotukset tämän julkaisun kohdalla olivat siksi korkealla.
Ei tässä kuitenkaan jaeta Suomi-tasoitusta, laiteta Lapin-lisää tai anneta armoa vain sen takia, että hän on joskus tehnyt himputin hienoja levyjä. Aion olla yhtä ankara kuin M.A. Numminen aikoinaan Levyraadissa…
Harri Hinkan tekemä kansi on jälleen mainio ja kuvassa Dave näyttää laatikosta ponnahtaneelta vieteriukolta. Taustalla ovat Daven edellisellä blueskiekolla ”Just” soittaneet Löytyn veljekset Sakari ja Mikko. Triona toteutettu musiikki toimii jälleen kerran moitteettomasti, ja menoa parantaa se, että levyllä on useampia kitararaitoja. Kitarasoolot on soitettu kesän SF-Blues -kiertueella matkassa olleella B.B. King -stailin Gibson 355:lla, kompit ja slidet Stratolla. Jo Gibson 335:n käyttö tuo lisämaustetta Daven juurevaan soittoon. Säröä on käytetty maltillisen säästeliäästi ja slideä on kiitettävän paljon. Pitkästä aikaa saamme kuulla myös harppua Dave-levyllä, tosin vain yhdessä kappaleessa, mutta kuitenkin.
Leppoisalla instrumentaalilla lähdetään liikkeelle. Keinahtelevan rento rytmi kaappaa mukaansa jo alkutahdeista lähtien. Kappale on kaunis vaikkakin lyhyt. Mukana olevista kätten taputuksista en kuitenkaan pidä. Seuraavaksi tarjoillaan tymäkkää rytmibluesia parin sävellyksen verran. Billie’s Eyes on hyvä, mutta tiukkaa slidekitarointia sisältävä Love Is The Best Drug on kaksikosta parempi. Kappaleessa on selkeä sanoma: rakkaus on parasta huumetta, älkäämme siis käyttäkö muita. Well Well sisältää maukkaita soolonpoikasia, ja Walk With Me Womanissa kuljetaan selkeästi Albert Kingin ja Buddy Guyn jalanjäljissä. Levyn parhaat kitarasoolot löytyvät Can’t Tell -kappaleesta. Kun instrumentaalisävellyksellä lähdettiin käyntiin, niin sellaisella myös lopetetaan. Run tarjoaa varsin originellia kitarointia. Lähes jokainen kappaleen kitaralikki on kaiku jostain Lindholmin aikaisemmista bändeistä, kuten vaikka Rock’n’Roll Band, Bluesounds, Dave’s Twelve Bar…
Lyhyesti sanottuna tämä on ”Go”-albumin (ks. BN #289) veli. Hyvin samanlaista rouheaa ja juurevaa musiikkia, joka tulee kestämään aikaa sekä kuuntelukertoja. Kun Dave Lindholm on tehnyt peräkkäin kaksi Gibson-vetoista hyvää äänitettä, niin herää kysymys, pitäisikö laittaa Strato jäähylle? Ei aivan kokonaan, mutta kenties vähän pidemmäksi aikaa? Vaikka levy on lyhyempi kuin keskiverto LP, niin vinyylimuodossa sitä ei ole ainakaan toistaiseksi saatavissa. Sellainen lienee tulossa seuraavan Record Store Dayn yhteydessä, toivottavasti ainakin.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 1/2026)
